Vaelluskala.net talkootyöryhmän esittely

Ei yhdellä silmäyksellä voi nähdä 50 taimenta yhtä aikaa nykyajan Suomessa! Mutta tuossa ne olivat, silmieni alla, kuin akvaariossa ikään. Luomusti syntyneitä, aitoja kaloja. Ja lisää löytyi, kymmeniä ja taas kymmeniä kaloja piirtyi verkkokalvoilleni, hiljaisista suvannoista, kiihtyvistä nivoista, useiden kilometrien matkalla, samana päivänä. Pienessä joessa täytyi olla satoja vonkaleita? Ja mitä kaloja, isoja, monikiloisia! En pystynyt tekemään heiton heittoa, etten rikkoisi veden pintaa, hävittäisi näyn taikaa. Vesiluonto näytti parastaan, sitä ahmin silmilläni, hengitin koko kehollani. - Vuodet vierivät ja palasin, vaan poissa oli parvet. Yksinäinen taimen näkyi vain, kuin kertoen: näit pilkahduksen menneisyydestä, tiedät nyt työsi, tavoitteesi, olet sen meille velkaa.  Tuuloman vesistö vuosina 1986 ja 1989
- Jarmo Pautamo 29.4.2006

Olen saanut ammatillisen koulutuksen puu ja metallialalta. Nykyisin toimin hitsaajana ja tiiminvetäjänä Kaavilla.

Luonto tuli läheiseksi jo lapsesta asti. Melkein kaikki harrastukset ja toiminnot liittyivät luontoon. Metsästysase on kulkenut syksyisin selässä soilla ja vaaramaisemilla. On tullut kierrettyä pilkkikilpailuita paksuissa nietoksissa, liukkailla peilijäillä, tuiskuissa ja tuulissa Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon kauniissa luonnossa.

Suomen suurin vesistöalue on tullut minulle tutuksi koko laajuudessaan monista eri toimista - järviltä ja virtavesiltä on kilometrejä kertynyt paljon vuosien varrella. Vuoksen vesistön virtavesiä olen kahlannut perhovapa ja ph-mittari kädessä. Näillä välineillä olen kerännyt tietoa jo kaveriksi tulleille tutkijoille. Olen oivaltanut niin vesiemme happamoitumisen kuin vaelluskalakantojemme huonot kalatiheydetkin.

Olen kahdessa kalastusseurassa, Kaavin urheilukalastajissa ja Koillis-Savon kalakerhossa. Toimin myös Sivakkavaaran osakaskunnan ( ent. kalastuskunta) puheenjohtajana. Siinä tehtävässä teen yhteistyötä eri osakaskuntien ja perhokalastusseurojen kanssa edistäen kalakantojen hyvinvointia tuomalla esille tutkijoiden näkemyksiä ja myös omia kokemuksia. Lisäksi olen mukana Suomen vapaa-ajan kalastajien keskusliiton kalakummi-toiminnassa, Vaikkojoen kehittämishankkeissa 1999-2005 ja Vaikkosäätiön valtuuskunnassa. Kaiken toimintani olen tehnyt ns. talkoilla, mm. koskialueiden talkookunnostukset ovat tuttua puuhaa.

Ruotsin ja Norjan kalavedet ovat tulleet tutuiksi enojen kyydissä jo juniori-iästä lähtien. Käyty on myös Venäjän puolella Karjalan jokiloilla, Äänisen aalloilla. Nämäkin ovat tuoneet ajatuksiini uutta eloa ja puhtia tehdä jotakin omien vesiemme hyväksi. Nykyisin on halu nähdä lisää myös Venäjän koskemattomia erämaita.

Onko Vuoksen vesistössä vaelluskalaa? Asiaa pohdittuani, sohvalla loikoillen, jokia mielessäni selaillen, kalastellen, kiviä käännellen, soria heitellen ja laavuilla nokipannua kilistellen... tuli ahaa-elämys! Tietenkin on - TULEVAISUUDESSA - yhteistyöllä!

Yhteistyöllä voidaan saada virtavedet tilaan, jotka tuottavat vaelluskaloja luontoomme ilmaiseksi. Tämän haaveeni toteutuessa olen jo varmaankin eläkkeellä oleva vanha ukko. Silloin vasta palkkani saan: kalastan, saan kalan, saamani kalan syön ja olen tyytyväinen.

Voiko haaveestani tulla totta?

Olen 25-vuotias joensuulainen perhokalastaja ja perhonsitoja. Aloitin perhokalastuksen serkkuni Masi Hastin opastuksella 1990-luvun alussa Keski-Suomessa, Saarijärvellä. Perhonsidonta ja perhokalastus olivat aluksi vain kesälomien ajanvietettä, mutta hiljalleen tästä harrastuksesta on kehittynyt aivan jotain muuta kuin pelkkä harrastus tai ajanviete. Kyse on elämäntavasta, josta en pysty luopumaan mistään hinnasta.

Liityin Joensuun Perhokalastajien jäseneksi vuonna 1995. Seuran silloinen puheenjohtaja Ensio Karhu ja varapuheenjohtaja Pasi Kettunen houkuttelivat minut ottamaan osaa sidontakisoihin. Sijoituin aluksi Kuopion SM-sidontakisoissa kolmanneksi juniorisarjassa. Seuraavana vuonna Kajaanissa olin samassa sarjassa toinen ja vuonna 1997 voitin Yleisen sarjan Suomenmestaruuden. Sidontarintamalla merkittävimpiä juttuja ovat Lohisarjan hopeasija (1999) ja Suomenmestaruus (2003) sekä joukkuekisan pronssi, hopea ja kulta. Myös menestyminen Mustad Scandinavian Open-sidontakilpailuissa (1996, 1998, 1999) on jäänyt mieleen. Olen toiminut Perhonsidonnan SM-kisoissa tuomarina vuosina 1998, 2004 ja 2005 ja kirjoittanut Perhokalastus-lehteen nyt muutamien vuosien ajan. Seuratoiminta on opettanut minulle paljon uutta. Olen saanut tavata paljon alalle vihkiytyneitä henkilöitä, joista on sittemmin tullut kalakavereiden lisäksi hyviä ystäviä. Tästä harrastuksesta löytyy aina uusia elementtejä, uusia haasteita, jotka antavat elämään ainutlaatuisia kokemuksia.

Tällä hetkellä viimeistelen opintojani Joensuun yliopistossa. Luokanopettajan opintojen lisäksi olen lukenut sivuaineina matematiikkaa, maantiedettä ja biologiaa. Luonnontieteet ovat kiinnostaneet minua aina. Viimeisten 7-8 vuoden aikana olen alkanut miettiä tarkemmin sitä, miten vesistöt, kalakannat ja kalastus nitoutuvat toisiinsa nyky-Suomessa. Eräät tuttavani ovat ratkaisseet tämän yhtälön omalla tavallaan. He käyvät Norjassa, Sloveniassa, Uralilla tai Espanjassa. En tiedä enää itsekään, haluanko onkia CR- luvalla moneen kertaan saatuja ”luonnonkaloja” täyteen pakatuilta korttikoskilta. Nyt olen löytänyt uusia kalastuskohteita, jotka ovat tarjonneet minulle sitä, mitä olen aina tavallaan etsinyt tästä harrastuksesta. Olen alkanut kalastaa harjusta Puruvedellä ja Atlantin lohta Pohjois-Norjassa. Siellä minun ei tarvitse kantaa huolta siitä, meneekö kala liikaa hapoille tai jaksaako se lähteä uimaan väsytyksen päätteeksi. Kalastan mieluummin runsaasta parvesta, kuin yhtä kalaa korttikoskesta. Arvostan sitä, että joen varrella ja nuotion ääressä istuu samanhenkisiä kavereita, joiden silmistä näkee, miten asioiden pitäisi olla. Hiljainen tahto pitäisi muuttaa teoiksi.

Selvitin eräälle saksalaiselle kaverilleni sitä, millainen historia Saimaan järvilohella ja Pielisen järvilohella on - kosket on perattu, nousuväylät tukittu. Järvitaimenen eteen on tehty satoja kunnostustoimenpiteitä. Kala ei ole vieläkään luonnonkierrossa. Järvilohen tilanne on ollut yhtä synkkä jo 30 vuotta. Samaan syssyyn sommelsin englanniksi, kuinka järvilohi on luokiteltu Ympäristöministeriön ja Riista- ja kalataloustutkimuslaitoksen mukaan menetetyksi lajiksi. Sitä ennenhän se oli erittäin uhanalainen ja sitä ennen uhanalainen, vai miten se meni. Silti, kuka tahansa, suomalainen tai ulkomaalainen, voi ostaa valtiolta kalastuskortin ja lääniltä viehekortin, ja kalastaa uhanalaista järvilohta täysin vapaasti. En ymmärrä, kuinka uhanalainen lajin pitää Suomessa olla, että se rauhoitetaan. Kun lähimetsään ilmestyy liito-orava, palsta rauhoitetaan ja moottoritiet kääntyy. Kun joessa ui järvilohi, siihen aletaan myydä kalastuslupia…

Kysyin kaveriltani, saako Saksassa kalastaa tai metsästää uhanalaisia lajeja. Hän oli hiljaa ehkä 5 minuuttia ja pyöritteli päätään. Sanoin, että ei meilläkään tavallisesti, mutta järvilohi tuntuu olevan poikkeus. Kun kysyin häneltä, mitä tästä ajattelet, hän kertoi että heilläkin oli Saksassa jokin aika sitten vastaavanlainen tilanne. Joki oli padottu, mutta latvoilla oli jäljellä jokseenkin toimivia lisääntymis- ja pienpoikasalueita. He rakensivat padon ympärille ohitusuoman ja tekivät kunnostuksia latvoille. Tällä hetkellä tuo kalalaji, jonka ymmärsin olevan Tonavan taimen, on tuolla kyseisellä alueella luonnonkierrossa. Kaverin suurin on 94cm. Tanskassa toteutettiin 29 miljoonan euron hanke voimalaitoksen ohitusuoman rakentamiseen. Ruotsissa kiveä liikahti 17 miljoonan euron edestä. Suomessa heitetään kolikkoa. Järvilohta ei pelasteta hankekohtaisilla sadoilla tuhansilla euroilla, eikä edes parilla miljoonalla. Investointihalukkuutta on löydyttävä tästä maasta enemmän! Haluan olla vaikuttamassa siihen, että järvitaimen ja järvilohi voivat hyvin meidän vesistöissämme. Tutkijoiden, virkamiesten, politiikoiden, metsäyhtiöiden ja sähköyhtiöiden on tehtävä yhteistyötä näissä asioissa. Haluan olla mukana tekemässä töitä järvilohen ja järvitaimenen eteen. Näihin hommiin on saatava järkeä!

Perhokalastus on ollut lähellä sydäntä pikkupojasta lähtien ja nyt omat pojatkin ovat jo ensimmäiset perhokalansa omilla sidoksillaan narranneet. Olen aina ollut myös C&R -kalastaja: kalat ovat usein päässeet karkuun ja usein saalis on joko laillisen tai henkilökohtaisen korkeamman alamitan vuoksi saaneet vapautensa takaisin. Perhokalastuksen neljäs ulottuvuus kala- ja hyönteisbiologian, perhonsidonnan ja kalastuksen ohella on luontaisten kalakantojen edistäminen, "riistanhoito". Tällä saralla on nimittäin runsaasti talkoovoimin ruohonjuuritasolla tehtävissä olevaa ja varsin palkitsevaa työtä. Mielestäni virkistyskalastuksessa pitäisi ottaa suoraan mallia metsästysseurojen ja riistanhoitopiirien toiminnasta. Kukapa hyväksyisi, että elokuussa metsiimme vietäisiin heikkoja metsokantoja vahvistamaan tarhassa kesyyntyneitä ukkometsoja.

1990-luvun lopulta saakka olen ollut mukana taimentalkoissa lähinnä Vaikkojoella. Lisäksi kiinnostuksen kohteena ollut asuinpaikkani vieressä virtaava kirkasvetinen puro, jota on kunnostettu ja inventoitu kalastuskunnan kanssa ja TE -keskuksen avustamana. Metsäalan ja tutkijan tausta on nostanut joitakin kysymyksiä mieleen ja optimistina olisin kyllä asettamassa myös tavoitteita ja visioita pitkälle aikavälille ajatellen lähinnä tulevia sukupolvia. Jos muutamassa kymmenessä vuodessa olemme oman elintasomme nostamiseksi olleet valmiit uhraamaan taimen- ja lohikantamme, uskon että yhteisvoimin löytyy tahtoa ja rahoitusta palauttaa valtaosalle poikastuotantoalueista täydellinen luonnonkierto ja joillekin osittainen. Metsäalan näkökulmasta elämyksellisintä on ollut tajuta, että puron eliöt ja sitä kautta myös taimenenpoikaset elävät pohjakiviin, sammaleisiin ja liekopuihin tarttuvan lehtibiomassan varassa. Jos kerran pienet purot voivat elättää valtavasti suuremman poikastiheyden, niin valuma-alueiden kunnostuksiin ja maksimaaliseen kunnostusojitusten vesiensuojelutoimiin pitäisi panostaa reilusti nykyistä enemmän.

Kokemuksia taimenhankkeista
Vaikkojoen talkoopohjainen taimenkannan elvytys on ollut monella tavalla haastavaa ja opettavaista. Talkoilla on levitetty kutusoraa kymmeniä kuormia eri koskille ja sähkökalastuksin on todettu monissa kohteissa pääuomassa ja varsinkin sivupuroissa luonnonkudun onnistuneen jotenkin. Talkoomies saa palkkansa, kun pääsee seuraamaan kutua ja saa todeta sähkökalastuksessa soraikon tuottaneen taimenpoikasia. Vaikkojoella tarvitaan kuitenkin vielä monia toimia kestävän luonnonkierron varmistamiseksi. Merkittävästi pienpoikasalueita lisäävä konekunnostuksen suunnitelma onkin juuri valmistunut ja pääuoman happamuusongelmaankin on luvassa helpotusta. Vaikkojoen kokemusten myötä mieleeni on noussut monia kysymyksiä, joihin ei oikein löydy tutkimustietoa ainakaan Suomesta:

1) Missä virtavesissämme on luonnostaan ollut taimenta/järvilohta ennen myllyjen ja sahojen rakentamista 1700-luvulla?
2) Miten suuri osuus Vuoksen vesistön lohikalojen poikasista syntyi pienvesissämme 1700-luvulla?
3) Miten koskessa kuoriutunut tai pienenä istutettu taimenenpoikanen vaeltaa?
4) Miten suuri merkitys lievällä tulvaveden happamuudella on, jos nollikkaita kuitenkin syksyisin löytyy?
5) Mikä on poikaskuolleisuus eri ikävaiheissa juuri tietyssä purossa?
6) Miten suuri poikastiheys ja smolttituotanto voisi olla tavoitteena pienessä kirkasvetisessä, luonnontilaan kunnostetussa purossa?
7) Mikä on hauen, matikan ja ahventen merkitys virta-alueiden predaatiossa?
8) Minkä verran puuta pitäisi käyttää koskien ja pienvesien kunnostuksissa?

Tavoitteita ja visioita
Tämän päivän istutuskalan varassa olevat virkistyskalastajat ovat väliinputoajia, mutta nuori polvi  saa kenties nauttia nyt tehtävistä päätöksistä ja toimenpiteistä. Jos oikein hyvin onnistaa, niin kenties itsekin joskus eläkeiässä saa todeta luonnonkalan nousevan latvapuroille asti.

Edessä on isoja yksittäisiä haasteita, kuten kalaporrasprojektit ja joidenkin pienvesivoimaloiden korvaaminen esim. bioenergialla. Yhtä tärkeää lienee myös pienten askelten politiikka pienvesissämme. Jos Vuoksen vesistössä puoletkin potentiaalisista pienvesistä saataisiin taimenen poikastuotantoon, niin talkoourakka jakautuisi useammille harteille (kalastusalueet, osakaskunnat, kalakerhot eri puolilla). Pienvesien taimenkantojen elpyessä kalastuspainetta voidaan ohjata reittivesien koskilta myös sadoille jopa tuhansille purokilometreille. Lisäksi väestörakenteen vinous johtaa kalastuspaineenkin (etenkin verkkokalastus) suhteen väistämättä siihen, että väen vähetessä lohikalojen pidot paranee. Silti moni joutuu muuttamaan kalastustapojaan koskilla, jokisuissa ja selkävesilläkin, jotta emokaloja nousisi riittävä määrä kutemaan. Miten käy Itä-Suomen kalastusmatkailun, jos vain jatkamme entiseen malliin? 

Heikki Erkinaro

Olen vuonna 1966 syntynyt biologi Oulusta. Biologian opintoni tein 1980- ja 90-luvuilla Helsingissä. Kaiken vaelluskaloihin liittyvän olen kuitenkin oppinut ja kokenut pohjoisessa. Lapsuudessani ja nuoruudessani istuin muiden innokkaampien seurassa öitä Tenon veneessä palellen ja samalla siellä oloani ihmetellen, kun en kuitenkaan koskaan ole itseäni minään kalamiehenä pitänyt. Hienoja ne Tenon laakson loppukesän hetket olivat, vaikka kalan saanti siinä sivuosaan jäikin.

Samoille vesille on tullut kuitenkin palattua liki parikymmentä vuotta säännöllisesti, tosin varmemmin kalaa sähköllä pyytäen. Tenon lohen sekä sen poikasvaiheen ravintokohteiden, pohjaeläinten, tutkimukset johtivat aikanaan muuallekin, aina vain kuitenkin Pohjois-Lapissa pysyen: Tenoon verrattuna inhimillisemmän kokoisen Näätämöjoen ihastelun ja kalamiesten vielä silloin löytämättömien harjusjättien jälkeen päädyin sitten myös Tuuloman alueelle, helppokulkuisille mäntykankaille, joita myötäilee kirkkaat UK-puiston suojaamat vedet. Kuulinpa siellä myös Pautamon Jarmon ikimuistoiset kertomukset kokemistaan taimenten massavaelluksista. Sitten seurasivat innon vuodet Tuuloman lohenpalautuksen parissa ja kaksi hyvää kansainvälistä hankettakin aiheesta, mutta eipä ole tilanne noilla vesillä siitä juuri kohentunut – ehkä päinvastoin. Venäjän puolen kova kalastuspaine ja siihen liittyvä lähes täysi taimenkato olivat pettymyksistä pahimpia noina vuosina.

Samoilla vesillä ollaan kuitenkin taas – luovutusmielialasta ei siis tietoakaan. Olen näet parhaillaan vetämässä puolenvuoden esihanketta Tuuloman alueen kalastusedellytysten parantamiseen liittyen – hinku lohen ja toki parempien taimenkantojenkin perään on siis edelleen kova niin pohjoisen kunnissa kuin naapurinkin puolella Venäjällä. Hyvä niin.

Tuhannet jokikilometrit pohjoisilla vesillä Tenon, Näätämön, Tuuloman ja Paatsjoen vesistöalueilla ovat opettaneet näkemään aika selvästi aikuiskalojen, jokipoikasten sekä niiden ravintoeläinten kautta hyvän kalaveden ainekset. Varsin pitkälle näyttää joen rakenteellinen tila yhdessä veden laadun kanssa nuo ehdot kaloille määrittävän - menestyksen ehdot, mutta ei kuitenkaan koko kuvaa sentään. Niinpä törmään pohjoisen joilla myös samoihin kipukohtiin, mistä eteläisemmätkin virrat kärsivät tuhotun ympäristönsä ohella: epäonnistunut kalastuksensäätely ja kehittymätön kalastuskulttuuri rehottavat pohjoisessakin, puhumattakaan vielä konkreettisemmista kehityksen esteistä kuten Ylä-Tuuloman 63-metrisestä voimalaitospadosta Venäjän puolella.

Tästä kaikesta huolimatta uskon, että eri alueilla tehty tutkimus ja sen myötä erilaisilta vesiltä saatu kokemus voi hyödyttää kalakantojen hoitoa laajemminkin, vaikkapa nyt ajankohtaisessa Vuoksen tapauksessa vaelluskalakantojen palauttamisessa. Niinpä tiedon kulkua pitää ehdottomasti lisätä ja tehostaa kaikessa ympäristönhoitoon liittyvässä eri toimijoiden välillä. Hölmöläisten hommaahan nämä päällekkäisyydet ja pyörän uudelleen keksimiset muuten ovat – vähien resurssien kanssa kun koko ajan kuitenkin pelataan. Niinpä näenkin oman ei-aktiivin roolini kaikissa kunnostuspyrinnöissä ym. pikemminkin välittäjänä, niin tiedon, näkemysten kuin kontaktienkin suhteen. Meitä tällaisiakin  tarvitaan kuulemma – olenpa sen saattanut itsekin huomata.